Miksi mikään ei koskaan riitä? Tai ainakin siltä tuntuu, en oo tyytyväinen mihinkään, ainakin siltä tuntuu... Aina säännöllisen epäsäännöllisesti. Ja usein. Olen jo pitkän aikaa sitten alkanut viihtyä yksin, omassa loistavassa seurassani, mutta nyt kun on vähän jotain säpinää erään uroon kanssa, niin miksi sitä tuntee muka itsensä niin ykainäiseksi, vaikka onkin ihan hyvä olla? Tuleeko meistä heti hellyydenkipeitä, läheisyyttä janoavia yksilöitä, kun päästämme toisen ihmisen elämäämme? Miten ihmeessä sitä on tullu toimeen ennen sitä? Ja mitäs sitten, ku se toinen ei halua sua ottaa samalla tavalla huomioon, ku sä sitä, esim, ettei pysty/halua mitään vakavaa? Mikä ihmeen sana sekin on? Ei mitään vakavaa?! Miksi sitten lähteä mukaan tapailuun, ja itse sitä vielä ehdottaa? Onko siinä riski, että alkaa viihtymään toisen seurassa, mutta ei ole valmis luopumaan siitä omasta yksityisyydestään, jonka sinkkuus on tuonut ja antanut? Että joutuukin ottamaan sen toisen ihmisen huomioon, ja kamalaa, jospa sitä oikeasti alkaisi välittämään jostain ihmisestä, kun mua on juuri satutettu pari vuotta sitten.... Hmmm... Pitääkö sitä rakkaudesta vielä taistella tänä päivänä? Jos mies sanoo, ettei halua vakavaa, niin pitääkö siinä vaan olla, ja toivoa, että se rakkauden muurahainen puree, ja taistella, kaikin keinoin, vaiko antaa olla? Kas, siinäpä se kysymys... Tuntuu vaan, et tänä päivänä kaikki haluavat helppoa, , ja ei mitään vakavaa, mitä se sit on? Sehän on seikkailua, ja mä en enää jaksa seikkailla. Mutta meitä on moneen junaan, onneksi, ja jos miehet on ku ratikoita, jos yks menee ohitse, niin varmasti tulee toinen perässä, ja se voipi olla paprempi, koskaan ei tiedä, ja siksi elämä onkin niin ihanaa =)