Kaunis päivä, ja heräsin hymyssä suin. Jotenkin on nyt niin hyvä fiilis. Olin perjantaina vähä katselemassa maailman menoa kaupungin yössä, ja siinä istuessa, ja ihmisiä katsoessani mietiskelin syntyjä syviä, oman tapani mukaan, ja hymyilin, kun näin kuinka ihmiset pitivät hauskaa, tulin hyvälle mielelle. Ei, etteikö mulla olis ollu hauskaa, ei. Mä olen vaan niin kyllästyny toho baari politiikkaan, varresta varteen hyppimiseen, yhden illan lohun etsimiseen. Niistä ku ei saa mitään, mutta silti niihin vieläkin joskus haksahtaa, ehkä pieni toivonkipinä, et jospa se ihastumisen kipinä ottais onkeen. Kun tottakai, kaipaan toista ihmistä elämääni, jakamaan arjen asioita kanssani. Ja harjaamaan mun hiuksia, ja pitämään mua hyvänä. Mutta en oman itsekunnioitukseni hinnalla, enkä sillä, että ruumiini ja sieluni saa hetkellisen hyvän olon, ei enää. Ne ajat on ollu, ja menny. Ja niistä on monia hyviä juttuja, ja monet hyvät naurut saatu, kerron niistä sit joskus, jos muistan. =) Mutta mikä on hyvän parisuhteen aines? Miksi sitä jotenkin aina tuntuu siltä, et "rankasee" itseään, ettei se, joka todellakin arvostais sua, ja tykkäis aidosti, niin ei kelpaa, vaan aina pitää saada se, jota ei saa, tai joka ei välitä, vaan kohtelee sua ku ilmaa? Kuten tämä auervaara. Onko sitä niin tottunut siihen huonoon käytökseen, ettei halua irrottautua siitä? Että se, et jos sua kohdeltais hyvin, niin on niin uutta ja pelottavaa, ettei uskalla heittäytyä siihen? Mutta jos ei uskalla heittäytyä, niin ei uskalla elää, kuin sitä samaa oravanpyörää, ja sitä mä en enää halua. Mun ystävä sano mulle, että sit ku osaat arvostaa itseäsi tarpeeksi, niin se rakkauskin arvostaa. Totta, ja itseni arvostus löyty jonkunlaisen aasinsillan kautta tässä auervaara jutussa. En anna enää itseäni kohdella niin, ja kuuntelen itseäni, ja ajatuksiani, ja tunteitani. Auervaaran paras puoli oli se, että se sai mun itsetunnon kohoamaan, se peilas mulle sitä, mitä mä olen. Pelaan itsekkin, pelasin aika tavalla, ja ne haukut, ja suorat sanat, mitkä se mulle sano mun luonteesta, niin sai päinvastaisen reaktion mussa, TOI EI OLE TOTTA! Joskus sitä tarvitsee peilausta itseensä, jonkun muun ihmisen kautta, että pystyy näkemään, millainen sitä todellisuudessa on. Sitä sokaistuu itseensä vuosien varrella. Ja, kun joku sulle susta jotain hyvää sanoo, niin eka reaktio on, ei oo totta, miksi ei olisi? Onko niin vaikea myöntää, että on hyvä ystävä, kaveri, ja hyvä tyyppi, että mussa on paljon hyvää? Joskus on, ja realistinen näkemys itsestään tulee yleensä toisten suusta, kuten totuus tulee lasten ja imeväisten suusta.