Heh, mä tein sen... =) Kauan olen tätä ajatusta pyörittänyt mielessäni, ja nyt sit tein sen, eli ainakin yksi etappi saavutettu, ja onnittelen itseäni siitä. Iso juttu mulle, saan ylimääräisiä keloja päästäni pois. Lopetin erään miehen tapailun tossa reilu kuukaus sitten, ja eilen sain tietää, et se oli sarjassa auervaara. Mutta en itkenyt, en heitellyt tavaroita, tai haukkunu sitä. En, mä tunsin sääliä sitä kohtaan, ja niitä muita naisia. Ja nauroin itselleni, kun ei ole mitään niin pyhää, etteikö sille voisi nauraa =) Must tuntuu, et mä jotenkin eheydyin tästä tapauksesta. Oon pitäny niin tiivisti kovaa kuorta itseni ympärillä, ja se auervaara sai sen auki, ja mä haavotuin. Mutta en särkynyt, siinä on se ero. Mä olen luonteeltani vahva, mutta en ole osannut olla heikko, enkä ole uskaltanut laittaa itseäni peliin ihastumisessa moneen vuoteen, oon vaan ollut kova, ja luoksepääsemätön. Ja nyt avasin itseni, uskalsin päästää toisen ihmisen mun lähelle, ja sain siipeeni, niin sanotusti. Ja mä tarvitsin sen kokemuksen. Tarvitsin sen ehkä just sen takis, et ei elämä todellakaan kohtele silkkihansikkain, jonka olen monesti huomannut, ja kaikella on joku tarkotus, et miks just mulle sattuu tällästä, jne. Mä en vieläkään täysin ymmärrä, et mikä tässä tapauksessa sai mut tajuamaan enemmän, eikä tyypillisesti itkemään, ja surkuttelemaan itseäni, ja elämääni, vaan nousin tuhkasta, kun feenix lintu, siltä ainakin tuntuu. Ja se on hyvä. Kaipa huomasin, et vaikka mä välitän, niin se ei ole niin yksinkertaistra, et musta välitetään, että täytyy kohdata monia vääriä ihmisiä, ennenkuin se joku todella kolahtava tapaus tulee vastaan, ja nyt olen auki, ja uskallan sanoa, et tykkään susta. Ja vaikka vieläkin sattuis, et seuraavakin ukon köriläs olis samaa luokkaa, ku tää, niin mitäs sit? Mä osaan ja kykenen välittämään, mut se ei, ja siitä olen iloinen, mä elän, tunnen ja uskon vielä ihmisiin. Näin on näppylät sanon minä =) Ja elämä on ihanaa =)