<?xml version="1.0" encoding="UTF-8"?>
<feed xmlns="http://www.w3.org/2005/Atom">
  <title type="text">Otteita erään nuoren naisen elämäån varrelta..</title>
  <updated>2019-12-01T07:33:46+02:00</updated>
  <generator uri="http://rohea.com" version="0.1">Blog Integration Feed Generator</generator>
  <link rel="alternate" type="text/html" href="https://teho.vuodatus.net/"/>
  <link rel="self" type="application/atom+xml" href="https://teho.vuodatus.net/feeds/atom"/>
  <id>https://teho.vuodatus.net/</id>
  <author>
    <name>teho</name>
    <uri>https://teho.vuodatus.net/</uri>
  </author>
  <entry>
    <title type="html"><![CDATA[hmmm...]]></title>
    <summary type="html"><![CDATA[Miksi mikään ei koskaan riitä? Tai ainakin siltä tuntuu, en oo tyytyväinen mihinkään, ainakin siltä tuntuu... Aina säännöllisen epäsäännöllisesti. Ja usein. Olen jo pitkän aikaa sitten alkanut viihtyä yksin, omassa loistavassa seurassani, mutta nyt kun on vähän jotain säpinää erään uroon kanssa, niin miksi sitä tuntee muka itsensä niin ykainäiseksi, vaikka onkin ihan hyvä olla? Tuleeko meistä heti hellyydenkipeitä, läheisyyttä janoavia yksilöitä, kun päästämme toisen ihmisen elämäämme? Miten ihmeessä sitä on tullu toimeen ennen sitä? Ja mitäs sitten, ku se toinen ei halua sua ottaa samalla tavalla huomioon, ku sä sitä, esim, ettei pysty/halua mitään vakavaa? Mikä ihmeen sana sekin on? Ei mitään vakavaa?! Miksi sitten lähteä mukaan tapailuun, ja itse sitä vielä ehdottaa? Onko siinä riski, että alkaa viihtymään toisen seurassa, mutta ei ole valmis luopumaan siitä omasta yksityisyydestään, jonka sinkkuus on tuonut ja antanut? Että joutuukin ottamaan sen toisen ihmisen huomioon, ja kamalaa, jospa sitä oikeasti alkaisi välittämään jostain ihmisestä, kun mua on juuri satutettu pari vuotta sitten.... Hmmm... Pitääkö sitä rakkaudesta vielä taistella tänä päivänä? Jos mies sanoo, ettei halua vakavaa, niin pitääkö siinä vaan olla, ja toivoa, että se rakkauden muurahainen puree, ja taistella, kaikin keinoin, vaiko antaa olla? Kas, siinäpä se kysymys... Tuntuu vaan, et tänä päivänä kaikki haluavat helppoa, , ja ei mitään vakavaa, mitä se sit on? Sehän on seikkailua, ja mä en enää jaksa seikkailla. Mutta meitä on moneen junaan, onneksi, ja jos miehet on ku ratikoita, jos yks menee ohitse, niin varmasti tulee toinen perässä, ja se voipi olla paprempi, koskaan ei tiedä, ja siksi elämä onkin niin ihanaa =)]]></summary>
    <published>2006-08-06T12:42:00+03:00</published>
    <updated>2019-12-01T07:33:39+02:00</updated>
    <link rel="alternate" type="text/html" href="https://teho.vuodatus.net/lue/2006/08/hmmm"/>
    <id>https://teho.vuodatus.net/lue/2006/08/hmmm</id>
    <author>
      <name>teho</name>
      <uri>https://teho.vuodatus.net/</uri>
    </author>
  </entry>
  <entry>
    <title type="html"><![CDATA[Jotain...]]></title>
    <summary type="html"><![CDATA[Aikaa vierähtäny, kun viimeksi kirjoitin, ei oo vaan saanu aikaseksi tänne vuodattaa mitään.. Jotenkin tänään jäin itselleni kiinni siitä, että en usko siihen, että jotain hyvää on vielä tulossa mun elämään, tai niinku ylipäätänsä tapahtumaan, ja hämmästyin sitä. Olen meinaan todella positiivinen juttu, ja aina yleensähän huonosta seuraa hyvää, mutta mun viimeset pari-kolme vuotta on ollu sellasta, että olisi jo ihan oikeasti aika sen hyvän tulla esiin.. Miksi se hyvän uskominen loppuu? Tapasin mukavan miehen, ja ollaan nyt nähty, sehän on hyvä asia, eikö?! No, mutta miksi mä ku en saa kaikkea kerralla, nyt ja heti, niin jotenkin menee siitäkin se hyvä pois, miksi kaikki pitäis saada heti, ja heti nimetä, siis hallita koko helvetin palettia, ja pitää kaikkia naruja kädessään? Miks ei osaa vaan luovuttaa, ja antaa asioiden mennä omalla painollaan?! Miksi on niin kova hallinan tarve? Pelkäänkö mä sitä yksinkertaisesti, että taas tulee jotain shittiä niskaan, ja ku kaikkia naruja oon pitäny händyssäni, niin jos tää menee mönkään, niin voin sanoa rinta rottingilla, että kaikkeni tein, vika ei ollu mussa? Ei, en usko, et se on noin. voisinpa vaiks ihan rehellisesti sanoa, että mua pelottaa, ja jotenkin yritän alitajuisesti sotkea kaiken, ettei vaan se uusi immeinen pääsisi mun lähellä, näkisi kuka mä olen, tän kovan kuoreni ja roolieni alla.. On niin helvetinb pelottavaa olla ilman sitä kuorta, olla avoin, jerkkä ja haavoittuvainen, koska silloin se joku toinen voi sua satuttaa, mutta jos jatykan näin, niin minä itse satutan itseäni, ja paljon enemmän.. Näin se asia vaan on, ja näin se homma etenee, kunhan vaan sen pelon voisi lakaista sängyn alle, ja unohtaa sen sinne.. Mutta mä teen päätöksen luottaa, just nyt. Mä luotan siihen, että vaikka mua sattuis, niin silti tunnen. Tais se auervaara sittenkin satuttaa mua, tai ainakin sai ajattelemaan, ja herättämään tunteita, kuten tätä pirun pelkoa, josta nyt päästän irti. Onpas sekavaa, mut hei, nyt on keskiyö, mitä muuta voi odottaa? Elämä on laiffia, ja elämä on ihmisen parasta aikaa, siinä kaikki, muuta ei tarvita. =)]]></summary>
    <published>2006-07-28T00:02:00+03:00</published>
    <updated>2019-12-01T07:33:42+02:00</updated>
    <link rel="alternate" type="text/html" href="https://teho.vuodatus.net/lue/2006/07/jotain"/>
    <id>https://teho.vuodatus.net/lue/2006/07/jotain</id>
    <author>
      <name>teho</name>
      <uri>https://teho.vuodatus.net/</uri>
    </author>
  </entry>
  <entry>
    <title type="html"><![CDATA[keloja]]></title>
    <summary type="html"><![CDATA[<font face="'Comic Sans MS', Cursive">Kaunis päivä, ja heräsin hymyssä suin. Jotenkin on nyt niin hyvä fiilis. Olin perjantaina vähä katselemassa maailman menoa kaupungin yössä, ja siinä istuessa, ja ihmisiä katsoessani mietiskelin syntyjä syviä, oman tapani mukaan, ja hymyilin, kun näin kuinka ihmiset pitivät hauskaa, tulin hyvälle mielelle. Ei, etteikö mulla olis ollu hauskaa, ei. Mä olen vaan niin kyllästyny toho baari politiikkaan, varresta varteen hyppimiseen, yhden illan lohun etsimiseen. Niistä ku ei saa mitään, mutta silti niihin vieläkin joskus haksahtaa, ehkä pieni toivonkipinä, et jospa se ihastumisen kipinä ottais onkeen. Kun tottakai, kaipaan toista ihmistä elämääni, jakamaan arjen asioita kanssani. Ja harjaamaan mun hiuksia, ja pitämään mua hyvänä. Mutta en oman itsekunnioitukseni hinnalla, enkä sillä, että ruumiini ja sieluni saa hetkellisen hyvän olon, ei enää. Ne ajat on ollu, ja menny. Ja niistä on monia hyviä juttuja, ja monet hyvät naurut saatu, kerron niistä sit joskus, jos muistan. =) Mutta mikä on hyvän parisuhteen aines? Miksi sitä jotenkin aina tuntuu siltä, et "rankasee" itseään, ettei se, joka todellakin arvostais sua, ja tykkäis aidosti, niin ei kelpaa, vaan aina pitää saada se, jota ei saa, tai joka ei välitä, vaan kohtelee sua ku ilmaa? Kuten tämä auervaara. Onko sitä niin tottunut siihen huonoon käytökseen, ettei halua irrottautua siitä? Että se, et jos sua kohdeltais hyvin, niin on niin uutta ja pelottavaa, ettei uskalla heittäytyä siihen? </font><font face="'Comic Sans MS', Cursive">Mutta jos ei uskalla heittäytyä, niin ei uskalla elää, kuin sitä samaa oravanpyörää, ja sitä mä en enää halua. Mun ystävä sano mulle, että sit ku osaat arvostaa itseäsi tarpeeksi, niin se rakkauskin arvostaa. Totta, ja itseni arvostus löyty jonkunlaisen aasinsillan kautta tässä auervaara jutussa. En anna enää itseäni kohdella niin, ja kuuntelen itseäni, ja ajatuksiani, ja tunteitani. Auervaaran paras puoli oli se, että se sai mun itsetunnon kohoamaan, se peilas mulle sitä, mitä mä olen. Pelaan itsekkin, pelasin aika tavalla, ja ne haukut, ja suorat sanat, mitkä se mulle sano mun luonteesta, niin sai päinvastaisen reaktion mussa, TOI EI OLE TOTTA! Joskus sitä tarvitsee peilausta itseensä, jonkun muun ihmisen kautta, että pystyy näkemään, millainen sitä todellisuudessa on. Sitä sokaistuu itseensä vuosien varrella. Ja, kun joku sulle susta jotain hyvää sanoo, niin eka reaktio on, ei oo totta, miksi ei olisi? Onko niin vaikea myöntää, että on hyvä ystävä, kaveri, ja hyvä tyyppi, että mussa on paljon hyvää? Joskus on, ja realistinen näkemys itsestään tulee yleensä toisten suusta, kuten totuus tulee lasten ja imeväisten suusta. </font>]]></summary>
    <published>2006-07-16T14:42:00+03:00</published>
    <updated>2019-12-01T07:33:44+02:00</updated>
    <link rel="alternate" type="text/html" href="https://teho.vuodatus.net/lue/2006/07/keloja"/>
    <id>https://teho.vuodatus.net/lue/2006/07/keloja</id>
    <author>
      <name>teho</name>
      <uri>https://teho.vuodatus.net/</uri>
    </author>
  </entry>
  <entry>
    <title type="html"><![CDATA[Aloitus...]]></title>
    <summary type="html"><![CDATA[Heh, mä tein sen... =) Kauan olen tätä ajatusta pyörittänyt mielessäni, ja nyt sit tein sen, eli ainakin yksi etappi saavutettu, ja onnittelen itseäni siitä. Iso juttu mulle, saan ylimääräisiä keloja päästäni pois. Lopetin erään miehen tapailun tossa reilu kuukaus sitten, ja eilen sain tietää, et se oli sarjassa auervaara. Mutta en itkenyt, en heitellyt tavaroita, tai haukkunu sitä. En, mä tunsin sääliä sitä kohtaan, ja niitä muita naisia. Ja nauroin itselleni, kun ei ole mitään niin pyhää, etteikö sille voisi nauraa =) Must tuntuu, et mä jotenkin eheydyin tästä tapauksesta. Oon pitäny niin tiivisti kovaa kuorta itseni ympärillä, ja se auervaara sai sen auki, ja mä haavotuin. Mutta en särkynyt, siinä on se ero. Mä olen luonteeltani vahva, mutta en ole osannut olla heikko, enkä ole uskaltanut laittaa itseäni peliin ihastumisessa moneen vuoteen, oon vaan ollut kova, ja luoksepääsemätön. Ja nyt avasin itseni, uskalsin päästää toisen ihmisen mun lähelle, ja sain siipeeni, niin sanotusti. Ja mä tarvitsin sen kokemuksen. Tarvitsin sen ehkä just sen takis, et ei elämä todellakaan kohtele silkkihansikkain, jonka olen monesti huomannut, ja kaikella on joku tarkotus, et miks just mulle sattuu tällästä, jne. Mä en vieläkään täysin ymmärrä, et mikä tässä tapauksessa sai mut tajuamaan enemmän, eikä tyypillisesti itkemään, ja surkuttelemaan itseäni, ja elämääni, vaan nousin tuhkasta, kun feenix lintu, siltä ainakin tuntuu. Ja se on hyvä. Kaipa huomasin, et vaikka mä välitän, niin se ei ole niin yksinkertaistra, et musta välitetään, että täytyy kohdata monia vääriä ihmisiä, ennenkuin se joku todella kolahtava tapaus tulee vastaan, ja nyt olen auki, ja uskallan sanoa, et tykkään susta. Ja vaikka vieläkin sattuis, et seuraavakin ukon köriläs olis samaa luokkaa, ku tää, niin mitäs sit? Mä osaan ja kykenen välittämään, mut se ei, ja siitä olen iloinen, mä elän, tunnen ja uskon vielä ihmisiin. Näin on näppylät sanon minä =) Ja elämä on ihanaa =)]]></summary>
    <published>2006-07-16T13:22:00+03:00</published>
    <updated>2019-12-01T07:33:46+02:00</updated>
    <link rel="alternate" type="text/html" href="https://teho.vuodatus.net/lue/2006/07/aloitus"/>
    <id>https://teho.vuodatus.net/lue/2006/07/aloitus</id>
    <author>
      <name>teho</name>
      <uri>https://teho.vuodatus.net/</uri>
    </author>
  </entry>
</feed>
