Suomelaisten peruskoululaisten PISA-tulokset heikkenevät edelleen; hitaasti mutta kuitenkin. Syitä on etsitty ties mistä kivenkolosta ja yritetty toinen toistaan viisaampien kasvatustieteilijöiden tekemien tutkimusten kautta löytää, mutta tyhjentävää vastausta ei ole löytynyt. Ei, vaikka selitys on itse asiassa täysin selkeänä silmien alla.
Viimeisimmässä Pisa-tutkimuksessa pääalueena olivat luonnontieteet. Vaikka osaamistaso on edelleen OECD-maiden keskitasoa parempaa, on tulosten heikkeneminen huolestuttavaa. Erikoisen huolestuttavaa on se, että osaamisen heikkeneminen on suurinta sosioekonomisesti hyvin toimeentulevien perheiden lapsilla. YLE:n uutisten mukaan syytä ei vielä tiedetä, mutta minulla on vähintäänkin vahva mielipide. Oma lapsuuteni ja nuoruuteni ovat niin kaukana ja eri aikakaudelta, että niitä ei aivan yksi yhteen voi verrata tähän aikaan, mutta tietyt periaatteet ovat edelleen olemassa.
Silloin kauan sitten minun kotikylässäni oli hyvin vähän erittäin hyvin toimeentulevia perheitä, jos juuri ollenkaan. Hyvin pienituloisia oli paljon. Me emme saaneet helpolla yhtään mitään ja meille opetettiin ihan selvästi, että jos haluamme jotain, meidän on tehtävä työtä sen eteen. Konkreettisesti se tarkoitti fyysistä työtä vaneritehtaalla tai metsänraivauksilla tai vaikkapa kaupan varastossa. Minä en ollut metsähommissa, mutta noita muita hommia tuli tehdyksi. Myös marjoja keräämällä saattoi saada jotain. Kauas tulevaisuuteen tähtäävät tavoitteet perustuivat ahkeraan koulunkäyntiin, koska koulutus takasi meille askeleen ylemmäksi yhteiskunnan arvokartalla. En toki väitä, että ihmisen olisi silloin pitänyt ahkeroida koulunsa eteen yli omien kykyjensä, mutta asenne siihen yhteiskunnallisesti tärkeään työhön opittiin kansa- ja oppikoulussa sen tarpeeksi vaativan koulutuspolun kautta. Jotkut olivat akateemisesti erittäin hyviä ja toiset taas eivät. Se on luonnonlaki. Koulutusjärjestelmämme oli hiukan tyly jakaessaan oppilaat kahteen leiriin, mutta minkäpä faktoille mahtaa. Nämä eivät ole muuttuneet miksikään. Kaikilla eivät eväät tänäänkään riitä korkeakoulutukseen eikä pidäkään, koska yhteiskuntamme tarvitsee kaikenlaista osaamista ojankaivuusta tähtitieteeseen saakka.
Peruskoulu tuli Suomeen 1970-luvulla ja on heti alusta alkaen laskenut vaatimustasoja, koska jonkinlaisen käsittämättömän ajatusmallin myötä kaikkien on saatava samat tiedot ja taidot. Peruskoulun alkuvaiheessa korkeasti kouluttautuneiden lapset olivat vanhempiensa geenien ja myös heidän antamansa mallin mukaisesti oppimisasteikon kärjessä. Ihan peruskoulun alkuvaiheessa 1980-luvun alussa eri oppiaineiden vaatimustasot olivat korkeammalla ja erot näkyivät. Vuosien kuluessa oppimiskykyjen erot tulivat aina vaan selkeämmin näkyviin ja ne kasvoivat myös. Korkeasti kouluttautuneiden lapset juuri mainitsemieni syiden ansiosta pääsivät aina vaan vähemmällä työnteolla koulun kognitiivisista vaatimuksista eivätkä tottuneet kovaan työntekoon, koska ei tarvinnut. Kaikissa oppiaineissa alettiin ihan säännöllisesti vähentää työmäärää ja esimerkiksi asioiden ulkoa opettelua alettiin vähentää ja melkein kieltää. Asiaa on tavallaan hirveän vaikea selittää, mutta me, jotka teimme siellä koulussa sitä arkista työtä, näimme koko korttitalon hitaan hajoamisen.
Nykypäivän Suomessa korkeasti kouluttautuneiden ja muuten hyvän sosioekonomisen aseman saavuttaneiden perheiden lapset ovat huonon koulusuunnittelun ja -toteutuksen takia joutuneet ilman omaa syytään kärsijöiksi. Yhteiskuntamme yksi ongelma on se, että meille on syntynyt vähitellen enenevässä määrin eriytyneitä sosiaaliluokkia. Korkeasti kouluttautunut pääosin perustaa perheen toisen korkeasti kouluttautuneen kanssa ja päinvastoin. Osa lapsen oppimikyvyistä periytyy, osa tulee kasvatuksen ja ohjaamisen kautta. Koulu ei tasapäistämisvimmassaan ole pystynyt pitämään hyvin oppivien tavoitteita tarpeeksi korkealla ja kun heidän ei ole tarvinnut ponnistella oppimisen kanssa, he eivät myöskään ole niin korkealla osaamisen tasolla kuin olisi ollut mahdollista. Korkean sosioekonomisen tason omaavilla perheillä on varaa lasten kalliisiin harrastuksiin ja muuhun toimintaan, mikä helposti vie valtaosan heidän koulun ulkopuolisesta toiminnastaan eivätkä lapset sen enempää kuin vanhemmatkaan tunnu tajuavan, että älykkyydestä huolimatta lapset eivät opi asioita, jos he eivät opiskele oppimaan.
Minä puhuin tästä asiasta jo yli kaksikymmentä, ellei jopa kolmekymmentä vuotta sitten havaitessani oppimiserojen suuren kasvun, vaikka samalla tavoitteita laskettiin koko ajan. Minä en todellakaan ollut ainoa, joka siitä puhui. Valitettavasti minä olin vain pelkkä turhake, koska työskentelin peruskoulun alimmalla portaikolla koululuokassa, eikä meitä maan matosia kuunneltu. Muistan hyvin ennustaneeni sen, että koululaitoksemme syöksyy alaspäin, koska vaatimustasot ovat niin surkeat. Niin sanotut älykkäät ja viisaat nauroivat minulle. Olepas sinä vähän kouluttautunut typerys hiljaa, kun et mistään mitään ymmärrä.
Ei tämä tietenkään näin yksinkertaista ole. Syitä oppimistason heikentymiseen on paljon. Esimerkiksi yhteiskunnan väkisin ajama digiloikka kääntyi loppujen lopuksi itseään vastaan ja aiheutti sen verran pahaa, että korjausliikkeitä on alettu tehdä. Onneksi sentään se huomattiin.
Lähes kaikkeen kouluissamme tehtävään työntekoon on olemassa yksi hyvä alkulääke. Lasten täytyy lukea huomattavasti enemmän niin koulussa kuin kotona. Lukeminen kehittää keskittymiskykyä, kasvattaa sanavarastoa, opettaa tietämään laaja-alaisia kokonaisuuksia, enkä tällä tarkoita pelkkää koulutieteellistä oppikirjalukemista, vaan kaikenlaista kirjoitettua tekstiä. Lukemalla minustakin on tullut näin älykäs (ja vaatimaton).
]]>
